Olimme miettineet jonkun verran, millainen tie Frank Josefilta Queenstowniin johtaisi, sillä osa tiestä on suljettu öisin. Odotimme siis jotakin hirveää kinttupolkua, jota on pimeässä liian vaarallista ajaa, mutta suoraan sanoen emme ymmärrä miksi tie on öisin suljettu. Yhdessä kohtaa oli menossa tietyö kyllä pienen matkaa, että se voisi olla ainoa selitys. Tie oli perusvuoristotietä, mutkittelevaa ja kauniiden maisemien ympäröimää. Juuri ennen Queenstownia pysähdyimme näköalatasanteelle katselemaan maisemia ja kuvailemaan. Ihmettelin kun eräs mies kuvasi näköalapaikan vieressä olevaa liikennemerkkiä, kunnes huomasimme sen ilmoittavan sen hetkisen korkeuden. Olimme yli tuhat metriä merenpinnan yläpuolella, wou.
Queenstown oli yksi niistä kaupungeista, jota olin odottanut kovasti näkeväni. Majoitusta ei kuitenkaan kaupungin YHA:sta löytynyt, ainakaan kohtuuhinnalla, kuin yhdeksi yöksi. Olin tästä harmissani, sillä olisin halunnut olla kaupungissa vähintään kaksi yötä. Kaupunkia on kehuttu lähes jokaisessa blogissa, joita olen kolunnut ja monessa muussakin yhteydessä. Olihan kaupunki kaunis, mutta jostain syystä ei jäänyt mitenkään kaipuu takaisin sinne. Yksi yö siis oli meille riittävä. Olimme sunnuntaina, saavuttuamme Queenstowniin kuuden tunnin ajomatkan jälkeen, niin väsyneitä, että oli pakko ottaa pienet päiväunetkin. Illalla suuntasimme ulos syömään (taas, aiaiai), sillä emme olleet koko päivänä syöneet kunnolla. Ravintolassa hiukan parempaa ruokaa ja yhdet juomat ja taas jaksaa. Illalla kävelimme järvenrantaa pitkin hostellille, maisemat oli kauniit. Queenstown on Uuden-Seelannin aktiviteettimekka ja kaupungissa on mahdollista kokeilla lähes kaikkea adrenaliinia nostattavaa: benjihyppyjä, laskuvarjohyppyjä, speed boatteja, hevosratsastusta, you name it! Illalla minulle kävi taas ihmeellinen juttu. Yövyimme viiden sängyn huoneessa ja mennessämme nukkumaan huoneessa oli lisäksemme yksi ihminen. Heräsin yöllä, kun kuulin oven käyvän ja henkilön kapuavan yläpuolellamme olevaan kerrossänkyyn. Pian yläpuolelta alkoi kuulua raskasta hengitystä ja ehdin hetken miettiä, että olemme taas päätyneet samaan huoneeseen kuorsaajan kanssa, kun ovi aukeaa ja sisään astuu kaksi henkilöä, joista toinen kipuaa yläpuolellamme olevaan sänkyyn. Sinne ei siis oikeasti aiemmin ollut mennyt ketään, eikä siellä ketään hengittänyt raskaasti. Mitä ihmettä?
Seuraavana päivänä olimme suunnitelleet tutustuvamme kaupunkiin ja lähtevämme vasta illemmalla ajamaan kohti seuraavaa määränpäätämme. Käväisimme katsomassa Uuden-Seelannin ehkä tunnetuinta ja vanhinta benjihyppypaikkaa, jossa hyppy tapahtuu vanhalta sillalta vuorten välissä virtaavan joen päällä. Pudotusta oli "vain" reilu neljäkymmentä metriä, mutta itseä kyllä huimasi katsoa kun ihmiset siitäkin korkeudesta pudottautuivat alas. Ihmiset on kyllä huimapäisiä! Päätimme kuitenkin lähteä jo ajelemaan päivällä kohti Te Anau:ta, jossa olisimme kaksi yötä, sillä suoraan sanottuna emme oikein keksineet tekemistä Queenstownissa.
Ajomatka Te Anaun kaupunkiin kesti vain reilu kaksi tuntia. Olen aina rakastanut autolla matkustamista ja autonkyydissäoloa, mutta nyt se on alkanut jo puuduttaa, kun on pitkään päivittäin istunut useamman tunnin autossa. Te Anau on sympaattinen pieni kaupunki järven rannalla. Se on rakkaan Lonely Planetinkin mukaan täydellinen tukikohta Fiordlandiin tutustumiseen. Mekin lähdimme tiistaina jo seitsemän aikaan ajamaan kohti Milford Soundia, jonka maisemiin tutustuisimme veneen kyydissä. Alueella sanotaan olevan ehkä hienoimmat maisemat, joita Uudessa-Seelannissa voi nähdä. Korkeita vuoria ja vuorenrinteitä kymmeniä metrejä alaspäin suihkuavia vesiputouksia. Lisäksi alueen vesi on lähes mustaa, vaikka muuten meret täällä ovat turkoosin- tai jadenvihreitä. Tämän aiheutti jotenkin meriveden ja vesiputouksista valuvan sadeveden sekoittuminen, mutta en ole asiasta aivan varma. Valitsimme aamulähdön, jottei ihmisiä olisi niin paljon. Lisäksi valitsimme matkan pienemmällä veneellä, jolla pääsisi lähemmäs nähtävyyksiä. Matkalla olisi mukana myös luonto-opas, joka kertoisi alueesta reilu kahden tunnin matkan aikana. Ajomatkan Te Anausta Milfordin satamaan piti kestää vähintään kaksi tuntia, mutta me varasimme kolme tuntia aikaa, sillä aamuksi oli luvattu sadetta. Ja tadaa, olimme perillä puolentoista tunnin ajon jälkeen, eli toisin sanoen olimme perillä myös puolitoista tuntia ennen veneen lähtöä. Nousimme autosta ja jouduimme samantien hyökkäyksen kohteiksi. Hyökkääjät olivat nuppineulanpään kokoisia kärpäsiä (sandfly), jotka purevat niin hemmetiksi. Emme aiemmin tajunneet edes kiinnittää huomiota näihin harmittomalta vaikuttaviin pikkukärpäsiin. Kimmolla on jalat aivan täynnä punaisia puremajälkiä. Kimmo onkin meistä kahdesta aina ollut enemmän hyttystenkin suosiossa, joten Kimmon seurassa minä saan olla aika rauhassa. Niinpä pistimmekin tossua toisen eteen ja painuimme terminaalin suojaan odottamaan veneen lähtöä. Meidän suureksi epäonneksemme päivä oli pilvinen ja kuten jo aiemmin mainitsin niin pilvisillä ilmoilla vuorten huiput katoavat alhaalla roikkuviin pilviin. Niinpä maisemat näkyivät vain pilviin asti. Lisäksi koko matka oli enemmän tai vähemmän sateinen. Veneen äänentoisto ei valitettavasti ollut parhaasta päästä ja luonto-oppaan aksentti oli niin voimakas, että selostukseen piti tosiaan keskittyä, että edes osasta sai selvää. Matkalla oli mainostettu myös näkyvän paljon eläimiä, hylkeitä, delfiinejä ja pingviinejä. Muutama kivellä nukkuva hylje nähtiin, mutta herkeämättömästä veteen ja rantakallioon tuijottelusta huolimatta ei vilaustakaan delfiineistä tai pingviineistä. Ajoimme veneellä vesiputouksen alle (niin, että ne vettäpitämättömät housuni kastuivat läpimäriksi) ja joimme vesiputouksen kirkasta vettä. Veneretki kesti reilu kaksi tuntia ja oli ihan kiva, ehkä puitteet eivät vain sinä päivänä olleet parhaat. Maisemat olisivat kirkkaana päivänä olleet ihan huikeat. Opas mainitsi jossain vaiheessa jonkun viereisen vuoren olevan yli 1000 metriä korkea ja toinen vuori puolestaan kohosi 80 asteen kulmassa vedestä ylöspäin, wau. Opas vielä mainitsi, että tuo reilu 1000 metriä korkea vuori ei tietty Uuden-Seelannin mittakaavassa ole edes korkea. Tässä ihan vertailukohtana voisi mainita, että Suomen korkein kohta, Haltin huippu on vähän reilu 1300 metriä merenpinnan yläpuolella.
Veneretken jälkeen palasimme hostellille ja illalla teimme itse tortilloja. Kiertelimme myös kaupunkia kävellen, istuimme rannassa ja katselimme maisemia. Seuraavana aamuna pakkasimme tavaramme ja hyppäsimme Nissaniin. Oli taas aika vaihtaa maisemaa lounaasta, saaren eteläkärjen kautta kaakkoon. Ajomatka Te Anausta kului jälleen pysähdellen näköalapaikoilla ja saaren eteläisimmässä paikassa. Tuolta saaren eteläisimmäsyä pisteestä on vajaa 5000 kilometriä etelänavalle. Pysähdyimme myös jälleen majakalla. Majakka oli rakennettu 1880-luvulla, kun kolmea vuotta aiemmin risteilijä oli ajanut lähistöllä karille ja 130 ihmistä oli kuollut. Näimme majakan vieressä olevalla rannalla jälleen myös muutaman hylkeen tai merileijonan. Ne on kyllä sen vertan laiskoja kavereita, että välillä miettii ovatko elossakaan.
Yöksi suuntasimme Catlinsin alueelle ja Owakan kylään. Asukkaita kyseisessä kylässä oli Lonely Planetin mukaan vuonna 2012 yhteensä 395 ja sen huomasi. Owakassa oli yksi kauppa ja muutama kahvila ja kyllä tunsi olevansa maalla. Kaupan ulko-oven vieressä oli kyltti, että jätä likaiset kenkäsi tähän ja sen alla kuraiset kumisaappaat. Only in Owaka! Miksi sitten olimme valinneet paikan reitillemme ja vielä kahdeksi yöksi? No pingviinien takia tietty! Olimme matkalla Owakaan käyneet jo yhden pingviiniyhdyskunnan pesäpaikalla, mutta siellä olevan ilmoituksen mukaan pingviinejä saattaisi nähdä kello kahdeksan ja kymmenen välillä, me olimme paikalla puoli kuudelta.
Saavuttuamme Owakaan kirjauduimme sisään hostelliimme. Hostelli oli entinen sairaala ja joku mainitsi sen toimineen muun muassa mielisairaalana. Paikassa oli kyllä kieltämättä ihmeellinen tunnelma, jonka nyt ehkä uskaltaa myöntää, kun on sieltä jo poistunut. Rakennus oli valmistunut 1800-luvun puolella, eikä sitä oltu yritettykään saada näyttämään modernilta. Käytävät olivat pitkät ja puulattiat narisivat. Öiksi käytäviltä suljettiin väliovet, jotka olivat juuri sellaiset sairaalan ikkunalliset heiluriovet. Taas meikäläisen ylivilkas mielikuvitus pystyi kuvittelemaan, kuinka niiden läpi on kiireessä työnnetty verta valuvia ja tuskissaan huutavia ihmisiä. (Eikös se sellaista ole se sairaalan arki?) Huoneessamme oli vielä hoitajan kutsumiseen tarvittava naru, josta pystyi vetämään (hälytys ei varmasti enää lähtenyt kyllä mihinkään). Katsoimme erääseen hostellihuoneeseen, jonka ovi oli auki ja huoneessa oli kaksi erillistä sänkyä, sänkyinä toimivat vanhat sairaalasängyt. Vessat ja pesutilat olivat isot ja pystyin kuvittelemaan kuinka siellä on ollut tilaa auttaa potilaita peseytymisessä. Ensimmäisenä iltana hostellin henkilökunta oli illallisella ja palasimme hostellille vasta pimeällä. Sinä yönä olimme ainoat asukkaat sen käytävän varrella, jossa huoneemme oli. Valot oli jo sammutettu ja väliovet olivat kiinni. Sytyttelimme kävellessämme valoja ja minä yritin pitää itseni tyynenä. Aioin sammuttaa valot perässäni, mutta painoinkin vahingossa napista, joka sulkee välioven. Pieni paniikki meinasi tulla kun yhtäkkiä ovi sulkeutuu naaman edestä jättäen meidät kahdestaan käytävälle. Tässä ovessa oli kuitenkin sellainen ominaisuus, että sen sai myös auki, vaikka minun paniikkia lietsova pää sillä kiinnimenohetkellä sitä ehtikin jo hetken epäillä. Illalla nukkumaan mennessä sanoinkin Kimmolle, että aamulla kun avaamme silmät, meidät on köytetty tähän sänkyyn, eikä meitä enää päästetä täältä ulos. Todellinen honeymoonin viettopaikka. Aamulla valoisalla kaikki näyttää kuitenkin aina niin toisenlaiselta ja öiset sydämentykytykset unohtuvat. Hostellinpitäjillä oli koira, joka tepsutteli pitkin hostellin käytäviä ja sai jo pelkällä läsnäolollaan hymyn huulilleni. Söimme aamupalaa takapihalla, pesimme pyykkiä ja ripustimme ne kuivumaan takapihan pyykkinarulle ja kävimme juttelemassa vieressä olevan laitumen lehmille ja lampaille (tämä tapahtui lähinnä minun toiveestani, vai uskoisiko joku teistä Kimmon haluavan mennä juttelemaan lehmälle?) Yksi hostellin työntekijöistä kertoi olleensa kolme talvea Suomen lapissa töissä. "In Kittilä, I worked with Jooulupuki". Hän oli siis toiminut valokuvaajana ja kuvannut turisteja niin joulupukin, moottorikelkan, kuin porojen ja valjakkokoirienkin kanssa. Hän kysyi olimmeko me olleet Levillä? No tota ööö, ei. Tai minä ehkä olen ollut luokkaretkellä, ei kauheasti muistikuvia näköjään. Mies totesikin, että eikö ole outoa, että hän kertoo meille lapista. Kieltämättä... Mainitsinko jo jossain aikaisemmassa postauksess sen, että seuraavaksi voisi olla aika tutustua omaan kotimaahan? Ja mitä muuta tälle miehelle oli jäänyt Suomesta mieleen, makkara. Ison kaupan koko käytävä täynnä erilaisia makkaroita "and they all tastes the same". Hauska tyyppi!
Mutta nyt ehkä siihen tärkeimpään asiaan, eli pingviineihin. Niitähän me olimme tulleet bongaamaan Owakaan. Ensimmäisenä iltana ajoimme noin 30 kilometrin matkan alueelle, jossa pingviinejä saattoi nähdä. Alueelle oli tehty "piilopaikka", josta pingviinejä oli turvallista katsoa häiritsemättä niitä. Kyseinen pingviinilaji joka alueella asustelee on keltasilmäpingviini. Jonkun lähteen mukaan se on harvinaisin, toisen mukaan yksi harvinaisimmista pingviinilajeista. Ja kyseinen laji on erittäin herkkä, eikä niitä saa missään tapauksessa häiritä millään lailla. Tähän aikaan vuodesta poikaset ovat jo niin isoja, että nekin metsästävät päivisin merellä ja palaavat illalla maihin. Päivisin ei siis rannalla ole pingviinejä. Tulimme piilopaikalle hiukan puoli kahdeksan jälkeen ja siellä oli meidän lisäksemme noin kymmenen ihmistä. Pikkuhiljaa monet luovuttivat, sillä pingviinejä ei näkynyt. Kuitenkin hiukan yli kahdeksan, eräs mies kuiskasi näkevänsä pingviinin. Ja siellä se tosiaan oli, tuli ensin mahaliukua alloon mukana rantaan päin, nousi ylös ja alkoi vaappua kohti rantaa. Se hyppeli kiveltä kivelle tasajalkaa ja lopulta jäi puunrungon päälle metsän reunaan sukimaan itseään. Sitä me siinä tuijoteltiin ja ihmeteltiin, kunnes sama mies ilmoitti toisen pingviinin rantautuneen. Wau, kaksi pingviiniä! Eikä se tähän loppunut. Ihmiset tulivat ja menivät, mutta me pysyimme majassa katselemassa haltioituneina pingviinejä niin kauan, kunnes oli liian pimeä, jotta pingviinejä enää näkisi. Lähdimme hiukan ennen puoli kymmentä viimeisinä pois piilopaikalta. Olimme nähneet yhteensä kahdeksan pingviinin rantautumisen ja hymy oli korvissa. Sormet oli kyllä aivan kohmeessa, mutta mitä siitä, kun oli juuri nähnyt pingviinejä, ihan niiden omissa oloissa eikä minkään lasin läpi. Minulla kun on paha tapa inhimillistää kaikkia eläimiä, niin näistä pingviineistäkin minulle tuli mieleen rättiväsyneet, hartiat kyyryssä työpäivän päätteeksi kotiin raahautuvat ihmiset. Hauskannäköisiä kavereita!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti