Eläimiä ja luonnon ihmeitä

tiistai 18. helmikuuta 2014
Sijainti: Te Anau, Uusi-Seelanti
Kaikouraan saavuimme illan jo alkaessa hämärtyä ja totesimme jo ennen hostellille pääsyä, että tulisimme varmasti viihtymään Kaikourassa varatut kaksi yötä. Kaupunki on levittäytynyt rannan myötäisesti ja meikäläisen mieliksi rantaa ei korista kymmenkerroksiset ketjuhotellit vaan paikallisten pitämät kahvilat ja motellit. Hostellimme sijaitsi hieman reunassa "keskustasta", mutta koska meillä on auto, ei meillä ole mitään ongelmaa sijainnin suhteen. Paikallisbussia täällä meinaan on turha odottaa, sellaista ei ole. Tulomatkalla pysähdyimme levähdysalueella aikomuksena kuvata maisemia ja kuin vahingossa alhaalla oleva rantakivikkö oli täynnä hylkeitä. Ja oli poikasiakin, jotka ainakin minun silmääni näyttivät leikkivän vedessä. Tulomatkalla näimme lisäksi viisi jonkun sortin kotkaa. Olen aiemmin meinannutkin kirjoittaa, että Pohjoissaarella kotkan näki joka toinen päivä, mutta täällä Eteläsaarella niitä näkyy huomattavasti enemmän. Ensimmäisenä iltana kävimme vielä katsomassa Kaikouran omaa hyljeyhdyskuntaa, jotka paistattelivat kallioilla.





Torstaiaamu kului kelloa katsellen ja odottaen maagista kello 13.15 aikaa. Silloin nimittäin starttasi meidän varaamamme ja odottamamme valaankatseluretki (allekirjoittaneen vapaa suomennos sanasta whale watch). Retki alkoi toimistosta turvallisuusohjeilla, jonka jälkeen meidän vajaan viidenkymmenen hengen ryhmämme siirtyi bussiin, joka vei meidät noin kymmenen minuutin matkan katamaraanillemme. Veneessä oli neljän hengen miehistö, jotka kertoivat matkan alkaessa päivän kulusta, vesistöistä joissa liikuimme ja tietty valaista. Kaikouran ranta on siitä erityisen hyvä valaiden bongaamiseen, että hyvin lähellä rantaa on jo todella syvää ja valaat viihtyvät syvissä vesissä. Oli aika hurja tunne kun miehistön jäsen ilmoitti, että matkan aikana vettä tulisi olemaan allamme kilometristä puoleentoista, huh. Valaat, joita tulisimme näkemään, olisivat hammasvalaista suurimpia, eli kaskelotteja, jotka kasvavat keskimäärin 16 metrisiksi. Kaikouran vesissä on vain uroskaskelotteja, sillä naaraat viihtyvät lämpimimmissä vesissä. Veneen ollessa liikkeellä kaikkien tuli istua hytissä sisällä ja ulos kannelle sai mennä vasta luvan saatua. Kaskelotit pystyvät olemaan pinnan alla vain noin tunnin, jonka jälkeen niiden tulee palata pintaan ottamaan happea. Eipä kulunut kauaakaan lähdöstä, kun miehistö ilmoitti, että lähestymme kahta kaskelottia ja antoi luvan mennä ulos kannelle. Ja wau, siinä ihan lähellä ne kelluivat välillä puhaltaen ilma-aukoistaan ilmaa niin, että vesi lensi. Miehistön jäsen tunnisti valaista, milloin ne alkaisivat sukeltaa ja kertoivat tämän, jotta valaiden sukelluksen aikana pystyssä olevista pyrstöistä saisi mahdollisimman hienon kuvan. Meillä kävi matkallamme hyvä tuuri, sillä näimme yhteensä kuusi eri kaskelottia. Vene keinui avoimella merellä välillä todella paljon ja joillekin se oli liikaa ja he nuokkuivat naamat valkoisina sisätiloissa. Oma pää kesti melko hyvin, kun välillä sai raitista ilmaa. Olen todellakin enemmän kuivan maan ihmisiä. Olimme kerran Kimmon isän veneellä yötä juhannuksena ja seuraavana päivänä meinasin, jo mereltä pois päästyä, tippua tuolilta, kun vieläkin päässä tuntui aallot. Kimmo tietty vanhana merenkävijänä ei (mukamas) juurikaan keinumisesta kärsinyt valaankatselureissulla.





Kaskelottien bongailun jälkeen miehistö ilmoitti, että seuraavaksi lähdettäisiin katsomaan delfiinejä. Kyseinen delfiinilaji oli nimeltään Dusky Dolphin, jonka wikipedia suomentaa mustadelfiiniksi. (Dusky Dolphin kuulostaa hauskemmalta, eikö?) Jos kaskelotit olivat kunnioitusta herättäviä jättiläisiä, saivat leikkisät delfiinit enemmänkin aikaan itsessäni kimitystä ja lässytystä (ja sellaista neljävuotiaille tyypillistä "kato tonne, kato kato" -huudahdusten hoentaa ja hihannykimistä). Delfiinit uiskentelivat veneen ympärillä välillä käväisten näyttämässä eväänsä pinnalla. Ainoastaan alussa näimme hurjia kokonaan veden yläpuolelle asti johtavia hyppyjä. Vedet ovat täällä niin kirkkaita, että delfiinejä näkyi hyvin myös veden pinnan alla. Valitettavan pian miehistö ilmoitti, että on aika hyvästellä delfiinit ja palata rantaan. Veneretki kesti yhteensä noin kolme tuntia, hintaa oli sen verran, ettei siitä sen enempää. Jälleen täytyy kuitenkin todeta, että oli se rahansa arvoinen reissu. Valaita näkee harvoin näin lähellä rantaa, joten kyseessä oli luultavasti jälleen yksi "kerran elämässä" -kokemus. Delfiinejä tekisi mieli kyllä mennä toisenkin kerran katselemaan. Katsotaan, tuleeko matkan varrella mahdollisuus tähän.







Illalla pestiin pyykkiä ja puitiin päivän aikana nähtyjä asioita. Avattiin myös viinitilalta ostettu viinipullo lasillisia varten ja hetken päästä pullo olikin jo tyhjä, hups. Yritettiin myös epätoivoisesti nähdä Suomen jääkiekkopeliä, mutta ei se vain toiminut. Jos jollain teistä lukijoista on olemassa joku kikka, millä pelit saisi ulkomailla näkymään tabletista, niin jaa tietosi epätoivoisille. Lähdimme matkalle ajatuksella, että mitä yksistä Olympialaisista ja Suomen peleistä ja jo ensimmäisen pelin alettua olimme epätoivoisina yrittämässä saada nähdä sitä. Noh, onneksi tilanne päivittyy reaaliajassa nettiin.

Kaikouran jälkeen olikin aika taas koetella istumalihaksia, sillä ajoimme vaakasuoraan maan halki itärannikolta länsirannikolle. Aikaa tähän ajoon muutamalla pysähdyksellä kului reilu viisi tuntia. Länsirannikolla suuntasimme Greymouthin kaupunkiin, jossa vietimme yhden yön. Länsirannikolla maisemat olivat taas aivan erilaiset kuin muualla. Matkalla ja perilla oli ihan todella vuoristoista, vaikka kaikkialla täällä korkeuserot vaihtelevat paljonkin. Lähdimme Greymouth:sta hostelliin kirjauduttuamme käymään Punakaikilla katselemassa kuuluisia pannukakkukivia. Tien vierestä lähti lyhyt kävelyreitti, jonka varrella näkyi pannukakkukiviä ja blowholeja (tässä kohtaa en lähde yrittämään vapaata suomennosta). Ja ne oli kyllä jännän näköisiä. Yritin kovasti selvittää miten ne on sellaisiksi muokkautuneetkin, mutta en oikein saanut asiaan selkoa. Olimme laskuveden aikaan paikalla, joten vesi ei niin kovaa pärskähtänyt blowholeista, kuin korkeamman veden aikaan olisi, mutta kyllä me silti käsitysksen saimme niistä.



Uuden-Seelannin kansalaisista vain 20% asuu Eteläsaarella, että jos Pohjoissaarella oli sellainen olo, ettei ihmisiä juuri näy, niin täällä niitä ei näy sen vertaakaan. Eteläsaaren länsirannikko on pinta-alaltaan 9% koko Uudesta-Seelannista, mutta vain alle 1% maan kansalaisista asuu siellä. Parhaiten tämän huomaa siitä, että kaupunkela ja kyliä on harvakseltaan. Garymouthilta pohoiseen Punakaikille päin lähdettäessä oli kyltti, joka ilmoitti, ettei bensa-asemia olisi muistaakseni seuraavaan 80 kilometriin. Kun taas Greymouthilta lähdettiin etelään Franz Josefin suuntaan, oli ilmoitus, ettei bensaa saisi 120 kilometriin ja sen ainoan bensa-aseman jälkeen taas 88 kilometriin. Bensan kanssa saa olla melko tarkkana, varsinkin kun tuon 120 kilometrinkin kulkemiseen menee reilu kaksi tuntia, kun tiet ovat niin kiemurtelevia ja nopeutta on vuoristossa pakko laskea.

Illalla hostellissa huomattiin, että meidän pistokeadapteri oli jäänyt Kaikouraan. Pienen mielipiteiden vaihtotuokion jälkeen syylliseksi tähän turmiolliseen tekoon valikoitui allekirjoittanut. (Tasapuolisuuden nimissä haluan kuitenkin tässä mainita, että Kimmo hukkasi Sydneyssä meidän kameran linssinsuojuksen, nih!) Eihän aikuiset ihmiset mitään syyllisiä tietty hae, mutta kunhan mainitsin. Löysimme kuitenkin uuden adapterin, joka toimii täällä, joten hätätila peruttu.

Greymouthista otimme suunnan kohti Franz Josefia, johon oli reilu kolmen tunnin ajomatka. Frank Josefilla sijaitsee yksi maailman lähimpänä merenpintaa oleva jäätikkö ja aivan sen lähellä sijaitsee toinen, Foxin jäätikkö. Näistä päätimme tutustua ensimmäiseen. Jäätikön alkupisteelle johti kävelyreitti, jonka edestakaiseen kulkemiseen meni puolitoista tuntia. Ja oikeastaan odotimme näkevämme jotakin hienompaa, mitä näimme. Jäätikkö on vuosien aikana sulanut ja tämän vuoksi vetäytynyt kauemmas ja korkeammalle, niinpä näkymät pisteestä, johon reitti päättyi, eivät olleet mitenkään mullistavat. Saattoi tietty vaikuttaa sekin, että oli pilvinen päivä, joten jäätikön huippu oli pilvien peitossa. Jäätikölle pääsee helikopterilla tai järjestetyille päivän tai puolikkaan pituisille ohjatuille vaelluksille. Nämä toki olisivat olleet maksullisia, joten me tyydyimme näkemäämme alhaalta käsin. Muuten kävelymatkalla alkupisteelle oli hienot maisemat. Kävelimme huikean korkeiden vuorten välissä solassa ja vuorten rinteitä alas valui vesiputouksia Vaikea arvioida kuinka korkeita vieressä olevat vuoret olivat, mutta kyllä ne ainakin sata metriä korkeita oli.







Jäätikön jälkeen lähdimme Lake Mathesonille. Lonely Planetin mukaan järveltä saattaisi, siis vain saattaisi, olla mahdollista saada kuva järvestä, jonka pintaan vuoret peilaavat. Kävelyreitti järven ympärille kesti puolitoista tuntia, kun kävi kaikki näköalapaikat erikseen koluamassa ja kuvaamassa. Valitettavasti ne vuorten huiput olivat edelleen siellä pilvissä ja lisäksi järven pinta ei ollut täysin tyyni. Jonkunnäköinen kuva kuitenkin saatiin sieltäkin. Ja tietty kävelyreitin varrella metsässä järven rannalla oli monenlaista hienoa katsottavaa ja kuvattavaa.





Illalla, pitkän päivän päätteeksi, paistettiin hostellilla vielä kunnon pihvit ja tehtiin tuoresalaattia. Meidän kokkailut kun on pyörinyt pitkän aikaa pastan ja jauhelihavariaatioiden ympärillä, joten salaatti (jossa oli tietty reilusti avokadoa, nam) ja pihvi maistui taivaalliselta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti